Tulevaisuuden koulutuspoliittiset ratkaisut on tehtävä uusille perustuksille!

13.07.2018

Koulutusjärjestelmät kuvataan yleisesti asteittaisena systeeminä, jossa ylemmän tason tavoitteiden saavuttaminen edellyttää alemman asteen tavoitteiden osaamista (http://www.oph.fi/koulutus_ja_tutkinnot). Peruskoululaistemme hyvä menestys perustuu muun muassa peruskoulutuksemme tasalaatuisuuteen. Koulujärjestelmämme kuva, joka piirretään alkamaan varhaiskasvatuksesta tohtorin tutkintoon, kiinnittyy lujasti ihmisen elämänkaareen. Elämänkaariajattelulla on omat etuutensa, mutta myös rasitteensa. Kronologisesti etenevästä järjestelmästä syntyy mielikuva yhteen suuntaan kulkevasta metrosta. Metron kyytiin hypätään lapsuudessa ja tullaan ulos valitulla asemalla. Asemilla koko ikäluokka suorittaa ja suoriutuu samoista tehtävistä. Osa jää asemalle, osa jatkaa eteenpäin.

Suomen PISA tulokset ovat hienoisessa laskusuunnassa. Vuosittain runsaat 6 000 nuorta jää Suomessa vaille riittäviä perustaitoja luonnontieteissä (luku-, lasku-, kirjoitus ja ICT taidot). Tämä puute perustaidoissa lisää riskiä selvitä jatko-opintojen ja nykyaikaisen työelämän vaatimuksista (http://minedu.fi/pisa-2015). Vuonna 2016 peruskoulunsa päättäneistä tytöistä 37% ja pojista yli puolet, 55 % hakeutui toisen asteen ammatilliseen koulutukseen. Monissa maissa, myös Suomessa, niiden nuorten aikuisten (16-34v), joiden koulutustaso on toisen asteen ammatillinen koulutus, perustaidot ovat alhaisemmat kuin korkeammin koulutetuilla. Näin ollen keskuudessamme on tulevaisuudessa yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat hukanneet metrojunan ensimmäisellä ja toisella pysäkillä saamansa eväät.

Suomessa väestön luonnollinen uusiutumiskyky ei riitä väestön kasvattamiseen. Tilastokeskuksen mukaan Suomen väkiluku on n. 5,5 miljoonaa. Vuonna 2016 tuo 5,5 miljoonan asukkaan raja tuli täyteen maahanmuuton seurauksena. Ilman maahanmuuttoa Suomen väestö alkaa pienentyä. YK:n arvion mukaan Suomen luonnollinen väestönkasvu kääntyy negatiiviseksi vuoden 2030 paikkeilla (https://yle.fi/uutiset/3-9248905). Tulevaisuudessa väestömme kasvaa vain maahanmuuton ansiosta. Näin ollen keskuudessamme on lisääntyvässä määrin ihmisiä, jotka eivät ole hypänneet metrojunan kyytiin sen ensimmäisellä eikä toisellakaan pysäkillä. He hyppäävät mukaan systeemiin ilman ensimmäisillä asemilla saavutettavia perustaitoja.

Nuorten mielenterveysongelmat voivat merkillisen hyvin, toteaa poliisina ja kirjailijana työskentelevä Marko Kilpi Ylen Ykkösaamussa (https://yle.fi/uutiset/3-10105561). Joka päivä mielenterveydellisistä syistä jää työkyvyttömyyseläkkeelle keskimäärin seitsemän nuorta. Nuorille mielenterveydellisistä syistä kirjoitettavien lähetteiden määrä on kasvanut parissa vuodessa viidelläkymmenellä prosentilla. ”Tämä on nyt ihan kansallinen ilmiö. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä ja Tampereella on vastaavanlainen tilanne. Yleensä on ollut huippuja vuodenaikojen mukaan, mutta nyt korkeampi virta jatkuu tasaisena” toteaa ylilääkäri Tarja Koskinen KYS: in nuorisopsykiatrian poliklinikalta. (https://www.savonsanomat.fi). Näin ollen tulevaisuudessa keskuudessamme on yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat pudonneet metrojunan kyydistä jo ensimmäisillä pysäkeillä. Eivätkä ole koskaan nousseet siihen uudestaan.

Koko ikäluokan kattava perusopetus on ollut suomalaisen yhteiskunnan helmi. Keskimääräisesti suomalainen lapsi ja varhaisteini on hankkinut perustaitojen riittävän osaamisen ikäluokkansa kanssa samassa kronologisessa elämänvaiheessa. Kuvaamani otteet suomesta kertovat toisenlaisesta todellisuudesta. Kuvat luovat suomalaisesta yhteiskunnasta dystopiaa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Dystopia), jossa luku- ja kirjoitustaidoton suomen kansa elää eritettynä reservaattina globaalin talouden ja teknologiakehityksen ulkopuolella. Reservaatin sisällä suomalaiset käyvät kiivasta ideologista keskustelua siitä, että aloitetaanko esiopetus viisi- vai kuusivuotiaana. Melkeinpä sisällissota kytee niillä foorumeilla, jossa kiistellään velvollisuudesta oppimiseen. Ovatko lapset velvollisia oppimaan yhteiskunnallisia perustaitoja yhdeksän, kymmenen vai yksitoista vuotta. Lopulta tärkeimmäksi koulutuspoliittiseksi taisteluksi reservaatin senaatissa on synnyttänyt kysymys 1700 -luvulla sävelletystä Suvivirrestä. Saako tuota laulua laulaa koulupäivän aikana?

Julkinen koulutuspoliittinen keskustelu keskittyy Suomessa liian pieniin yksityiskohtiin. Esimerkkinä oppivelvollisuus. Alun perin oppivelvollisuudella on pyritty suojelemaan lapsen oikeutta perustaitojen oppimiseen. Samalla se on myös lasta koskeva velvollisuus oppia tarvittavat perustaidot. Entä aikuisiällä maahamme muuttaneet tai perustaitonsa kadottaneet? Sama velvollisuus koskee myös aikuisia. Vai onko se aikuisille maksuton oikeus, oikeus oppia riittävät yhteiskunnalliset perustaidot. Osaisimmeko rakentaa järjestelmän, joka motivoi kansalaiset oppimaan uutta ja innostumaan uuden oppimisesta. Järjestelmän, joka mahdollistaa kenelle tahansa aikuisille esimerkiksi luonnontieteen, erityisesti ICT- perustaitojen osaamisen uusintamisen?

Voimmeko enää pitäytyä yksinomaisesti ikäluokkakeskeisyydessä? Oppimiskeskukset, joissa eri ikäiset, eri elämänvaiheessa ja erilaista osaamista hakevat oppivat yhdessä, ovat mahdollisia. Koulutusjärjestelmä voi rakentua monimuotoisista oppijoiden yhteisöistä, joissa aikuiset ja lapset oppivat yhdessä erilaisia ja eritasoisia tietoja, taitoja ja kompetensseja.

On palattava alkuun ja kysyttävä, onko mahdollista löytää uutta ajattelumallia tulevaisuuden koulutusjärjestelmälle?  Yksityiskohtien sijaan olisi aika arvioida koulutusjärjestelmämme kokonaisuutta ja katsoa tulevaisuuteen. On tullut aika katkaista polkuriippuvuus -ilmiö ja lopettaa vanhan päälle rakentaminen. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Polkuriippuvuus). Tulevaisuuden koulutuspoliittiset ratkaisut on tehtävä uusille perustuksille.
 

Blogi on julkaistu Seurakuntaopiston sivuilla 6.4.

Takaisin