Suuri illusioni

04.12.2018

Tämä saattaa olla suurimmalle osalle lukijoista täysin itsestäänselvää, mutta helsinkiläisenä minulle on ollut melkoinen ahaa-elämys oivaltaa, kuinka suuressa maassa elän. Viimeisen vuoden aikana olemme käyneet lähes parissa kymmenessä ammatillisessa oppilaitoksessa ympäri Suomea käynnistämässä #kampusrauhaa-pilotteja. Useimmissa paikoissa olemme käyneet muutaman kerran, jolloin henkilöt ja toimintakulttuuri paikallisine vivahteineen ovat alkaneet tulla pikkuhiljaa tutuiksi. Muistan vuosien varrella kuulleeni yhtä sun toista kirjavasta järjestäkentästä mutta on eri asia kuulla siitä puhuttavan Meritullinkadulla kuin mennä paikan päälle itse katsomaan. Tätä kirjoittaessa istun Pendolinossa matkalla Helsingistä Lieksaan ja ylihuomenna olen taas reissussa, ensiksi Tampereelle ja sitten loppuviikosta Kajaaniin kouluttamaan opiskelijakuntalaisia. 

Nykyään ei hiilijalanjälkimorkkiksen takia uskalla enää kovaan ääneen hokea, että matkustaminen avartaa. Ammatillisen koulutuksen syvällisen ymmärtämisen näkökulmasta jalkautuminen ruohonjuuritasolle on kuitenkin välttämätöntä. Kävelemällä oppilaitoksen ovista sisään tavallisena tiistai-iltapäivänä keskellä kiireisintä syyslukukautta saa melko kattavan kuvan opiskelijoiden ja työntekijöiden henkisestä tilasta. Kannustaisin myös toimittajia rohkeasti tutustumaan oppilaitoksiin, koska jatkuvilla kauhutarinoilla ei saa juuri muuta aikaan kuin paniikkia. Ehkä tämäkin muuttuu ajan myötä. 

Miltä oppilaitosten arki näyttää ulkopuolisen silmin? Toimintaympäristön mullistuksesta huolimatta, tai kenties juuri sen takia, ensimmäisenä tulee mieleen sana “kehittämiskelpoinen”. Kehittämisen on kuitenkin lähdettävä ihmisistä itsestään jotta siihen syntyy tarttumapinta - sen on oltava heidän näköistään ja perustuttava heidän tarpeisiinsa. Oppilaitos on sosiaalinen ympäristö, johon on vaikea tuoda muutosta ulkopuolelta. Ei riitä, että opiskelijat tai opettajat lähetetään johonkin koulutukseen valaistumaan pariksi päiväksi vaan kehittämistoiminnan pitää lähteä liikkeelle sieltä missä ihmisetkin ovat. 

#kampusrauhaa-toimintakonseptin tavoitteena on edistää turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien sosiaalista kiinnittymistä osaksi oppilaitosyhteisöjä. Ei sitä ole mahdollista saada aikaan muuten kuin puhumalla ihmisten - kaikkien ihmisten - kanssa yhteisestä arjesta ja kysymällä, miten asiat voisi järjestää täällä niin, että jokainen saa olla oma itsensä? Työpajojen aikana olemme pistäneet merkille miten maantieteellisesti kaukana toisistaan sijaitsevissa oppilaitoksissa kamppaillaan lähes poikkeuksetta samojen asioiden kanssa. Meillä on samanlaisia unelmia ja murheita, toiveita ja tarpeita postiosoitteesta riippumatta. Sodankyläläisellä nuorella on aika paljon yhteistä myllypurolaisen nuoren kanssa. Molemmat haluavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi ja molemmilla on paljon annettavaa jos heiltä vaan kysytään. Ei muuta kuin kysymään! 
 

Takaisin