Haaste ja mahdollisuus

25.10.2018

Opetus- ja kulttuuriministeri asetti kuluvan vuoden alussa vaativan erityisen tuen työryhmän miettimään ammatillisen koulutuksen tulevaisuutta. Työryhmän tehtävänä on muodostaa yhteinen käsitys päättäjille siitä, millaisella koulutuksella vaativaa erityistä tukea tarvitsevat opiskelijat voisivat parhaalla mahdollisella tavalla integroitua yhteiskuntaan, työhön ja mahdollisimman itsenäiseen elämään. Olen saanut olla tässä työryhmässä mukana ja tuoda siihen koulutuksenjärjestäjien näkökulmaa. 

Mielestäni on perusteltua, että ammatillisia erityisoppilaitoksia tarvitaan juuri niiden opiskelijoiden yksilölliseen tukemiseen, jotka eivät muuten selviäisi. Tätä ajatusta ovat tuoneet esille kokeneet erityisopetuksen ammattilaiset eri oppilaitoksissa. Koulutuspaikan valinnassa on säilytettävä yksilön valinnanvapaus. Ei saa unohtaa, että tarjoamme mahdollisuuksia yksilöille, emme ryhmille tai luokille. Lisäksi vähintään yhtä tärkeää on keskittyä siihen, miten koulutetut nuoret ja nuoret aikuiset integroituvat loppuelämäkseen yhteiskuntaan ja työelämään. Se osuus elämästä on kuitenkin leijonanosa.

Meillä on haaste. Meillä on selvä näkemysero koulutuksessa olevien nuorten kanssa työn merkityksellisyydestä ja sen tekemisestä. Meidän vanhempamme ovat kasvattaneet meidät suunnittelemaan tulevaisuuttamme työn kautta ja varmistamaan siten toimeentulomme. Työt on ajateltu tehtäväksi pääosin kello 8 ja 16 välillä. Meidän lapsemme ja nuoremme eivät ajattelekaan enää niin. Eikä tarvitsekaan. Työt ovat muuttuneet entistä enemmän ajasta ja paikasta riippumattomiksi. Lisäksi uudenlainen näky ammatteihin ja uusiin työtehtäviin muuttuu kiihtyvällä tahdilla. Samalla on ollut upeaa huomata, että tämän päivän nuoret osaavat arvottaa työn tekemisen vain yhdeksi osaksi elämää ja arvostaa vapaa-aikaa aivan eri tavalla kuin me vanhemmat.

Mitä siis voimme tai mitä meidän kannattaa tehdä? Yhteiskunnassa ja ihmisten kanssa toimiessa on tietyt normit ja pelisäännöt, jotka on hyvä kaikkien omaksua. Tämä ei tarkoita rajojen asettamista rajoitusten vuoksi. Niiden opettaminen on rakastamista ja välittämistä. Se on kasvatusta kokemuksen ja itse opitun mukaisesti. Jossain vaiheessa elämää meille kaikille tulee eteen tilanteita ja kokemuksia, joiden vaatimukset on joku toinen asettanut. Mitä aikaisemmassa vaiheessa lapsuutta ja nuoruutta osaamme ottaa huomioon kanssakulkijoidemme tarpeet, sitä helpompi medän on integroitua työhön ja yhteiskuntaan.

Kasvatusvastuu kuuluu kuitenkin kodeille. Meidän koulutuksenjärjestäjien tehtävänä on tukea sitä samalla, kun annamme parhaan mahdollisen osaamisemme ammatilliselle kasvulle ja kehitykselle. Meidän kouluttajien, kasvattajien ja vanhempien on nähtävä jokaisen henkilökohtainen tarve ja samalla pystyttävä ennakoimaan koko ajan muuttuvia olosuhteita. Tämä tarkoittaa, että meidän on samalla luovuttava omista vanhoista periaatteistamme ja hyväksyttävä uudet ajatukset. Meidän nuoremme johtavat tätä maailmaa vielä ensin yhdessä kanssamme ja sitten seuraavan sukupolven kanssa. Niin se vaan menee.

Takaisin