Taylor historian oppikirjoihin

06.05.2017

Noin sata vuotta sitten Frederich Taylor mullisti työelämää. Hän mahdollisti kenelle tahansa kaduntallaajalle ammatin tehtaassa. Työn tarkka osittaminen, kellottaminen ja toimenkuvan määrittely tehostivat toimintaa ja demokratisoivat tuotannon. Taylor opasti työntekijän rinnastuvan flegmaattisuudessaan ja tyhmyydessään lähinnä härkään. Ajattelu oli asia, josta työntekijän piti pysyä kaukana. Ihminen kiinnittyi koneen tuotantoprosessiin, joka oli keskiössä.

Työelämä ja ammatillinen koulutus on pitkään kulkenut Taylorin viitoittamaa tietä. Kun työ ja toimenkuva pysyvät päivästä toiseen samana, erillisissä oppilaitoksissa voidaan harjoitella etukäteen määritellyn toimenkuvan hallintaa. Valmistumisen jälkeen siirrytään työelämään toteuttamaan opittua.

Koneen ja ihmisen suhde on jälleen fokuksessa, nyt tekoälyn haastamana. Helpoimmin kuvattavat toimenkuvat ovat samalla helposti ohjelmoitavia, ja siksi automatisaatio ja digitaalisuus hoitavat nämä tehtävät jatkossa ihmisen puolesta, halvemmin ja paremmin.

Kasvaneet keskinäisriippuvuudet ja kompleksisuus ovat aiheuttaneet sen, että työ ei enää pysy päivästä toiseen samana, vaan konteksti muuttuu jatkuvasti. Silloin oppiminen työssä, ei pelkästään erillisessä oppilaitoksessa, tulee olennaiseksi. Tähän paljon puhuttu ammatillisen koulutuksen reformi tähtää. Itse asiassa työstä tulee oppimista, jatkuvaa muuttuvan konktekstin havainnointia ja sen pohjalta uusiin kysymyksiin vastausten ja ratkaisujen löytämistä. Asiantuntija ei ole enää se, joka tietää eniten vaan se, joka oppii nopeimmin.

Tekoälykin oppii. Silloin vaativammatkin asiantuntijatehtävät tai osia niistä (me helposti miellämme että robotit ja tekoäly määräytyy aikaisempien ammattikuvien mukaisesti, kuten robottisihteeri, robottisairaanhoitaja jne. Näin ei tietenkään ole) voivat hoitua oppivan koneälyn toimesta.

Mitä sitten jää ihmisen rooliksi? Mihin tulevaisuuden osaamiseen tämän päivän lapsia ja nuoria pitäisi kouluttaa?

Uskon että ihmisen työ tulee tulevaisuudessakin olemaan ongelmien ratkaisemista. Ongelmien keksimisessä me ihmiset olemme nerokkuudessa lyömättömiä. Aina uudet asiat ovat huonosti. Tarve ihmisen tekemiseen ei katoa mihinkään.

Uskon, että kaksi kyvykkyyttä nousee ihmisen osaamisessa yli muiden: luovuus ja empatia. Kyky kuvitella tulevaisuutta ja asettua toisen ihmisen asemaan. Ne molemmat tapahtuvat vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, ja myös koneiden kanssa. Tunneäly, kontekstin ymmärrys, kyky oppia uutta yhdessä muiden kanssa ja soveltaa oppimaansa, kyky avata mahdollisuuksia tulevaisuuteen, tehdä ihmisen ja maapallon kantokyvyn kestäviä valintoja; siinä ihmiselle tulevaisuuden haastetta.

Tekoäly haastaa koulutuksen, niin sisällöllisesti kuin muodoiltaan. Meidän keski-ikäisten oppimissuunnitelmien ja tutkintojen perusteiden tekijöiden on oltava valmiita luopumaan ajatuksesta, että kaikki arvokas jonka olemme itse opetelleet ulkoa tietosisältöinä, myös tulevien sukupolvien on syytä oppia. Keskeisin kysymys ei enää ole mitä sisältöjä lapsille opetetaan, vaan miten ja millaisilla valmiuksilla he pärjäävät oman tulevaisuutensa tekemisessä. Taylor voidaan vihdoinkin jättää historian kirjoihin.

Takaisin